Onnistuneet vs. epäonnistuneet tarinat

Painonhallinta. Media, netti ja keskustelupalstat sisältävät paljon ihanne tarinoita painonpudotuksesta. Tuntuu mukavalta lukea tarinoita muiden onnistumisesta ja samaistua heidän tarinoihin. Kolikolla on kuitenkin kääntöpuoli ja kun puhutaan painonpudotuksesta, niin se toinen, vaiettu puoli on huomattavasti isompi. Muuten ei Suomalaisista yli 60% olisi ylipainoisia.

Mielestäni on hienoa osata kannustaa ja tsempata toisia ja olla heistä aidosti ylpeitä, liittyy se mihin tahansa elämän osa-alueeseen. Itse teen tätä työkseni. Tsemppaan ja kannustan ja olen ylpeä huikeista saavutuksista.

Suurin osa epäonnistuu

Totuus on kuitenkin se, että suurimmalla osalla varsinkin painonhallinnan kannalta projektit menee metsään jossain kohtaa. Osa luovuttaa kokonaan, osa jatkaa = aloittaa alusta jossain kohtaa elämää.

Eikö nämä epäonnistumiset pitäisikin nostaa pöydälle ja lähteä kannustamaan enemmän niitä, jotka sitä kannustusta tarvitsevat?

Ei. Kukaan ei halua lukea epäonnistumisista. Onnistumiset kiinnostaa enemmän. Halutaan mieluummin lukea sankaritarinoita nopeasta painonpudotuksesta terveydenkin uhalla. Ketä kiinnostaa seurata urheilijaa joka kaatuu jokaisessa juoksukilpailussa?

Mutta kun elämä ei ole urheilemista vaan aivan jotain muuta.

Minun epäonnistuminen

Olen työskennellyt liikunta-alalla noin 20 vuotta, joista viimeiset 9 vuotta täysipäiväisenä, tai oikeastaan täysivuorokautisena. Yrittäjä kun on töissä aina, nukkuessaankin. Erilaisia vammoja on ehtinyt viimeisten vuosikymmenten aikana kertyä lähes joka paikkaan kehoa, päästä varpaisiin. Yksi menee kuitenkin ylitse muiden, joka muistuttaa olemassa oloaan joka aamu, päivä, ilta ja yö. Selkäkipu.
Selkä on leikattu kertaalleen vuonna 2007 ja todennäköisesti se joudutaan jossain kohtaa operoimaan uudestaan.

Viimeisin vuosi on ollut pahin koskaan. Vuoteen on mahtunut paljon epäonnistumista, vaikeita aikoja, muuttoa, remonttia, ja pahin selkäkipu koskaan. Viime kesänä oli aamuja jolloin en päässyt kirjaimellisesti ylös sängystä. Silloin kävi monenlaisia ajatuksia mielessä. Voinko jatkaa enää nykyistä työtä? Miten voin tsempata muita eteenpäin kun en pysty itse kunnolla kävelemään? Kivuista huolimatta jaksoin hymyillä joka päivä asiakastapaamisissa, vaikka välillä eri liikkeitä näyttäessä meinasi silmäkulmat kostua.

Nämä yhtälönä luonnollisesti tarkoittaa sitä, että myös oma liikkuminen on jäänyt lähelle nollaa. Tykkään hyvästä ruoasta, ja kun liikunta jää, myös muutama ylimääräinen kilo on iskostunut vyötärölle… Tavallinen tarina siis?

Se on vaan elämää

Välillä huvittaa lukea muiden valmentajien blogeja ja kirjoituksia kuinka täydellisen terveellistä elämää he elävät. Itse en siis pysty näihin tarinoihin samaistumaan, vaikka pääasiassa suhteellisen terveellistä elämää elänkin. Mutta, jos tekee mieli pullaa, syön pullaa. Jos tekee mieli juoda pari lasia viiniä, juon sen. Ruokailuun minulla ei ole mitään ehdotonta lähestymistä, ja tätä samaa linjaa olen vetänyt asiakkaiden kanssa aina. Mikään ei ole kiellettyä jos kokonaisuus on hallussa. Ehkä sen takia suurin osa asiakkaistani onkin tehnyt yhteistyötä kanssani vuosia. Elämään pitää kuulua myös nautintoja, ei pelkästään rajoitteita!

Jm syke personal trainer

Mikä saa minut jatkamaan?

Jatkuva kipu luonnollisesti vaikeuttaa elämistä ja tekemistä. On parempia ja huonompia jaksoja. Tuskin tulen koskaan nostelemaan niitä painoja mitä nostelin +20v. Lääkäri(t) on kieltänyt hyppimisen, juoksemisen, kyykkäämisen ja maastavedon selän takia. Sen lisäksi kummatkin olkapäät ovat kuluneet (kiitos 20v. jääkiekkoa) joten penkkipunnerrukset voi jättää väliin.

Viimeiset kuukaudet ovat kuitenkin olleet parempia, ja taas löydän itseni treenaamassa. En niitä maksimi painoja, mutta jotain muuta, mitä pystyn tekemään. Nyt tavoitteena on käsilläseisonta…

Painonhallinta = elämäntapa

Luovuttaminen ei ole minulle myöskään vaihtoehto, vaikka se välillä saattaisikin tuntua helpolta tieltä. Minut saa jatkamaan päivästä toiseen, perhe ja asiakkaat. Kumpaakaan näistä en voi jättää pulaan. Nämä ovat ne minun tsempparit, koska jokainen meistä tarvitsee myös tsemppausta jossain kohtaa elämää. Välillä enemmän ja välillä vähemmän.
Kun tarvitset apua, älä työnnä päätä pensaaseen vaan lähde etsimään apua, oli ongelma mikä hyvänsä. Muista että luovuttaminen on aina se helpoin ratkaisu, älä kulje siitä mistä aita on matalin. Puhu myös ongelmista muille. Kaikkea ei tarvitse aina yksin yrittää selvittää.

Epäonnistumisen myöntäminen ei ole heikkoutta, päinvastoin!

Annetaan tilaa myös tarinoille epäonnistumisista ja uskalletaan myöntää että niitä tapahtuu meille jokaiselle!

Kesää ja kesäkuntoa odottaen 🙂

-Marko